Mulla on tullu kauhea kaipuu mun exääni kohtaan.. Oon ruvennu miettimään sitä jos törmäisinkin häneen vielä joskus, jos meistä voisi sittenkin tulla vielä jotain? Jos se paska mitä meillä silloin oli olisi jo mennyttä? Jos hän olisi muuttunut, jos pystyisimme elämään enemmän hyvissä kuin huonoissa päivissä? Ne hyvät päivät olivat kuin kauneinta unelmaa,
mitä ne itseasiassa taisivat ollakin. Mietin myös sitä et miten muut reagoisivat siihen jos joskus kertoisin palavani yhteen exäni kanssa. Tiedän että oikeastaan kaikki jotka exääni vähääkään tuntee/tietää, inhoo häntä. Kaikesta huolimatta jokin pieni toivon kipinä sisälläni ruvennut enemmän ja enemmän kasvaman, jos hän olisi oikeasti muuttunut? Jos muutkin uskoisivat hänen hyvyyteensä? Olisin onnellinen, vai olisinko sittenkään? Kaunko se onni tällä kertaa kestäisi? Järjellä ajateltuna oikeastaan kaiken pitäisi muuttua meidän edellisestä suhteesta.. Se on suuri muutos, lähes mahdoton, mut jos kuitenki? Hänessä vain on sitä jotain ja hän vei osan sydämestäni mukanaan, oikeastaan hän repi sen riekaleiksi.
Hän riuhtoi ja raastoi sitä.. Hän kantaa sydämeni rippeitä edelleen, missä ikinä hän onkin.
Kaikki ajatukset ja haaveet ovat kuitenkin vain jossittelua, turhaa sellaista. "Ei mennyttä takaisin saa, en tahtoisikaan. Oon koettanut unohtaa vaan.." Tajusin tänään kun juteltiin hyvän ystäväni kanssa suhteista, etten mä oikeesti voi kaivata entiseen. Puhuimme siitä miten ei koskaan voitais olla sellaisessa suhteessa jossa ei ois ollenkaan omaa vapautta, eikä sais lähtee istuu ees ystävien kanssa iltaa. Hyvähän mun oli siinä puhua, koska sellaisessa suhteessahan mä just olin reilu vuosi sitten, miten mä oikeesti voin edes kaivata sellaista? Välillä yllätän itsenikin tällä miten kuitenkin kaipaan jotain niin sairasta, kahlitsevaa ja ahdistavaa suhdetta. Suhdetta joka sai minut murtumaan ja pohjaan uppoamaan..
