Vainoharhat..

Alkaa olla taas aika huipussaan nää mun vainoharhat ystävien suhteen ja se ei tiedä hyvää mun ystävyysuhteissa.. Miks mie taas luulen et mun parhaat ystävät jättää mut, ne on niin hyvää pataa nyt toistensa kanssa ja minähän ne halusin toisiinsa tutustuttaa. Kuulostaa ehkä katkeralta, mut mua harmittaa ku eivät he enää mulle niin paljoa puhu ku näkeevät toisiaan niin paljon. Mulla ei oo varaa matkata samaa matkaa festareilta toisille niinkuin heillä. Eihän sen pitäisi silti tarkoittaa että unohtaa vanhan ystävänsä uuden rinnalla..? Haluisin et voisin silti olla yhtä tärkee osa molempien elämää niin kuin ennen heidän tapaamistaan olin. Nyt kumpainenkaa ei enää kerro mulle asioita, eivät soita tai viestittele kuin ennen. Tuntuu kuin minua ois petetty ja jätetty yksin. Pelkään muutenkin niin helvetisti sitä että jäisin yksin, vaikka pidänkin yksin olosta niin liika on kuitenkin liikaa, kaipaan elämää ja ystäviä ympärilleni. Asiaa ei helpota sekään että suurin osa ystävistäni muuttaa nyt ympäri suomee ja muuta maailmaa, kaikki häviää ja ei nähdäkään enää niin usein. Siinäkin on taas totuttelua kerrakseen ja kyyneleitä vuodatetaan vielä aika moneen kertaan niin puhelimitse kuin kasvokkainkin...

Love is a cycle

Mulla on tullu kauhea kaipuu mun exääni kohtaan.. Oon ruvennu miettimään sitä jos törmäisinkin häneen vielä joskus, jos meistä voisi sittenkin tulla vielä jotain? Jos se paska mitä meillä silloin oli olisi jo mennyttä? Jos hän olisi muuttunut, jos pystyisimme elämään enemmän hyvissä kuin huonoissa päivissä? Ne hyvät päivät olivat kuin kauneinta unelmaa, mitä ne itseasiassa taisivat ollakin. Mietin myös sitä et miten muut reagoisivat siihen jos joskus kertoisin palavani yhteen exäni kanssa. Tiedän että oikeastaan kaikki jotka exääni vähääkään tuntee/tietää, inhoo häntä. Kaikesta huolimatta jokin pieni toivon kipinä sisälläni ruvennut enemmän ja enemmän kasvaman, jos hän olisi oikeasti muuttunut? Jos muutkin uskoisivat hänen hyvyyteensä? Olisin onnellinen, vai olisinko sittenkään? Kaunko se onni tällä kertaa kestäisi? Järjellä ajateltuna oikeastaan kaiken pitäisi muuttua meidän edellisestä suhteesta.. Se on suuri muutos, lähes mahdoton, mut jos kuitenki? Hänessä vain on sitä jotain ja hän vei osan sydämestäni mukanaan, oikeastaan hän repi sen riekaleiksi. Hän riuhtoi ja raastoi sitä.. Hän kantaa sydämeni rippeitä edelleen, missä ikinä hän onkin.

 

Kaikki ajatukset ja haaveet ovat kuitenkin vain jossittelua, turhaa sellaista. "Ei mennyttä takaisin saa, en tahtoisikaan. Oon koettanut unohtaa vaan.." Tajusin tänään kun juteltiin hyvän ystäväni kanssa suhteista, etten mä oikeesti voi kaivata entiseen. Puhuimme siitä miten ei koskaan voitais olla sellaisessa suhteessa jossa ei ois ollenkaan omaa vapautta, eikä sais lähtee istuu ees ystävien kanssa iltaa. Hyvähän mun oli siinä puhua, koska sellaisessa suhteessahan mä just olin reilu vuosi sitten, miten mä oikeesti voin edes kaivata sellaista? Välillä yllätän itsenikin tällä miten kuitenkin kaipaan jotain niin sairasta, kahlitsevaa ja ahdistavaa suhdetta. Suhdetta joka sai minut murtumaan ja pohjaan uppoamaan..

Happy, but confused...

Kesäloma alkoi kuukausi sitten, tyttöjen lakkiaiset menivät, työt alkoivat, exän synttärit, T:n synttärit sekä juhannuskin ovat nyt takanapäin.. Olo on enemmän kuin sekava, varsinkin tämän juhannusviikonlopun jälkeen.
Lähdimme pienellä porukalla Himokselle viime torstaina ja kyllähän tuo koko reissu menikin aika sumussa. Päivissä olen ihan sekaisin et mitä tapahtui minäkin päivänä ja nukuin tärkeimmän esiintyjän ohitse! Olisin nimittäin halunnut enemmän kuin mitään muuta nähdä Kaija Koon, mutta näköjään meikäläinen sattui valitsemaan nukkumisen sen sijaan.. Kyllä muuten harmitti sen jälkeen, rupes myös ahistaa ihan helvetisti ja kävi mieles pariinkin otteeseen ajatus "miksi ei ole mitään terävää mukana". Taisin myös säikyttää ystäväni aika pahasti eräällä viestillä, koska ajatukseni olivat melko itsetuhoisia ja halusin vain olla yksin.
Olinkin aika paljon yksin liikenteessä muutenkin siellä festareilla, kiertelin leirinnässä ja alueella, tutustuin paljon uusiin ihmisiin ja kävin jatkoilla. Muu porukka lähinnä vietteli aikaa vanajassa.. Tutustuin myös aivan ihanaan naiseen ja hänen kanssaan vietimme pari päivää aikaa. Nyt on pää sekaisin senkin takia kun en saa häntä mielestäni.. Tosiaan festarit kestivät sen kolme päivää ja tarkalleen sen kolme päivää olin sekaisin, ei sitä ehtinyt selvitä siinä ajassa mitä nukkui. Onneksi kuitenkin osasin pitää kontrollin yllä ja reissu oli kaikin puolin mukava, mitä nyt mulle vähän vittuiltiin siitä et aina olin eri ihmisten kanssa. Sanoivat että pitäisi tehdä "M ja 1001 naista/miestä" -kirja. Kuulostan ihan huoralta kun noin sanotaan, vaikkei asia niin ole. Ihan vain kavereina tutustuin niihin moniin ihmisiin keitä näin. Toki halusihan osa niistä jotain muutakin kuin ystävyyttä, sehän on selvä asia..
Koko kuukausi on mennyt viikonloppujen osalta tosi sekavissa merkeissä. Ei tässä touhussa oo mitään järkee ja oikeesti kaikki vapaa-ajat menee vaa sumussa ja sit mietitäänkin taas töissä et mitä hittoo sitä elämällään oikeesti tekee. Muutamia kertoja saa kyllä hävetä pitkään, mm. exän synttärit olivat vähä liian paha, samoin kuin tyttöjen lakkiaiset. En halua sellaisia kertoja enää, mut olo on vain tosi huono ja tuntuu et se vain huononee päivä päivältä. Missä kunnossa mä oon sit syksyllä jos tää jatkuu vain tälläisena? En ehkä edes halua tietää.

                             Leirinnässä oli mukava heeboilla ympäriinä :)                              

          

                                              Mahtavaa kävellä lällissä!

Surku..

Hain keväällä kesätöitä Espanjasta ja sain tänään kutsun koulutukseen, joka järjestetään Helsingissä. Ilokseni soitin äidilleni ja kerroin asiasta, mikä olikin virhe.. En varmaan ikinä opi että äiti on viimeisin ihminen kelle kannattaa soittaa kun itsellään on iloinen asia muille jaettavaksi. Äitini on hyvin pessimistinen ihminen, vielä tuplasti pahempi kuin minä ja tietenkin hän tyrmäsi heti ensimmäisenä ajatuksen että menisin edes koulutukseen. Tällä kertaa hän muisti kuitenkin sanoa "en halua tyrmätä, mutta...". Okei olis se ehkä aika riski lähtee Espanjaan kesäks töihin, kun vuokraa pitäisi maksaa kahteen eri paikkaan, mut mä haluisin uusia kokemuksia sekä tutustua paremmin Espanjan kulttuuriin. Kaiken hyvän lisäksi olisihan se aivan mahtavaa viettää kesä Espanjassa!
Onhan tässä asiassa tietysti se toinenkin puoli, ei mulla oo oikein vara matkustaa täl hetkel ees Helsinkiin. Myös se et könkkään näillä sauvoilla ja tarvitsisin kyydit paikasta a paikkaan b ei helpota asiaa. Ehkä mun pitäis täl kertaa kuunnella sen verta muita et oikeesti parannan tän jalkani kunnolla, nii ei tartte kesällä katua et tää vaa pitkittyy ku en malta olla..

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

Mä en enää yksinkertaisesti jaksa näitä oloja! Pää alkaa sekoilee taas tätä ettei mul ois ketään kavereita tai et nekin joita on ois suuttuneet. Oonkohan mä taas ite niin helvetin etäinen kaikkien suhteen vai mitähän hemmettiä mun päässä liikkuu?? Osaltaan vois johtua ihan tästä ku pittää könkätä näillä sauvoilla. Viimeks neljä vuotta sitten mut jätettiin yksin tän saman vaivan takia, olinhan "vammanen" ja hidastin muiden tahtia. Silloin tuli mietitttyä pariinkiin kertaan et ketkä olivat tuolloin oikeita ystäviä ja ketkä ei. Tällä kertaa kukaan ei oo jättäny yksin, mut välistä vaa tuntuu et hidastan silti muiden menoa.
Haluaisin purkaa mun ahdistusta jollekin, mut tuntuu et kaikki mitä sanon menee kuuroille korville. En jaksais montaa kertaa yrittää sanoa mitä mun mielenpäällä on ja miltä musta oikeesti taas tuntuu. Oon kyllästynyt itkemään yksikseni ja pelkäämään mitä tulen seuraavaksi tekemään itselleni. Nyt kun en pääse purkamaan ajatuksia edes lenkille. Olo on niin vangittu, ihan kuin mua rangaistais jostain jota en ole vielä ymmärtänyt..

Glada vappen med krana vatten

Eilen tuli harjoiteltua niin lahjakkaasti tätä päivää varten ettei tänään sit otettukaan mitään. Eilen tosiaan lähdettiin terassille yksille ja eihän se yhden sääntö tälläkään kertaa pätenyt.. Terassilta päädyttiin amarilloon, kaverin vanhalla ambulanssilla tallille ja siitä virtaseen tanssimaan.. Ilta meni mukavasti ja promilletkin nousi hyvää vauhtia kunnes liukastuin tanssilattialla ja polvilumpioni meni sijoiltaan! Siinä sit alkoi härdelli ku meikäläinen sanoi ystävälle et lähtee hakee narikasta portsaria, toinen kaveri jäi mun seuraks. Kohta portsari tuli sit kyselee mikä vointi ja et voisinko kävellä rappuset ylös odottaa ambulanssia. Selitin ja näytin että polvilumpio oli nätisti polven ulkosyrjälle muljahtanut ja sain portsarin uskomaan että odotan ambulanssia tanssilattialla. Siinä sit ooteltiin, haettiin jäitä polven päälle turvotusta laskemaan kunnes ensiapumiehet tulivat ja laittoivat polvilumpion paikoilleen. Siltä illalta (ja koko kuukaudelta..) oli tanssit tanssittu ja lähettiin ambulanssilla kohti kyssiä. Kyssissä mulle ei tehty oikeastaan mitään, joku lääkäri vähä tökki polvea ja lähetti sitten kotia, sanoi ettei kuvata kun kirjani ovat toisella paikkakunnalla, ja että sieltä sit pitäisi apua hakea lisää jos siltä tuntuu.. Sain vain kepit joilla pääsin könkkäämään. Tänään kuitenkin yksityisen kautta passittivat uuestaan kyssille kuvattavaksi ja valittivat eilisesta hoitovirheestä minkä kyssissä olivat tehneet..
Eniten koko tässä jupakassa harmittaa se miten suunnittelin jo viikolla aloittavani rullaluistelukauden, ja kun vihdoin oon saanut paranneltua rasitusvamman ja pääsisin pitkille kävelylenkeillekin, nii sit tuli tää kuukauden paranteleminen tähä polveen.. Mitenkäs mä nyt saan tän kuntoilun aloitettua?? Paino ei varamasti näytä laskua tässä vaiheessa ku se on ketarat kattoon ja vähä jären kaa liikkua noiden keppien kanssa. Että taitaapi olla kesäkuntoon 2095? Ehkäpä mäkin rupean salaattilinjalle kuten mun ystävänikin jolla on tällä hetkellä polvi paketissa, hänenkin oli tarkoitus aloittaa laihduttaminen, mutta mehtään mäni hänelläkin..
Onneksi vapusta ei kuitenkaan ihan paska tullut. Ystäväni heitti autolla mut istumaan iltaa toisen frendin luo ja käytiinpä myös syömässä apsilla ja sitä rataa. Selvä vappu ja känniläisille naureskelua sekä pohtimista et itekkö samalla lailla katuja konttailee...

Vuosisadan hajoaminen

Eilen illalla tuli sit itkettyä ittensä kuiviin, hyvä etten hukkunut kyyneliin! Hajoamiseen johti tuntien pyöriminen peilin edessä, koska sovittelin eri vaatteita vappua varten. Kaiken huippu oli kun satuin kokeilemaan lempi farkkushortsejani, jotka osti viime kesänä. Ne eivät mahtuneet kunnolla päälle... Se sai mut hajoamaan tuhansiksi pirstaleiksi, en voi käyttää niitä tulevana kesänä, koska näytin ihan sotanorsulta ne jalassa. Tämän tajuaminen ei helpottanut yhtään sitäkään ajatusta et pitäisi viel tilata netistä itselleen bikinit. Ihan vaan varmuuden vuoksi jos sitä eksyisikin rannalle aurinkoa ottamaan. Sitä virhettä en tule tänä tekemään, en tällä kropalla!
Ahdistus ja suru puristi rintaa niin helvetisti etten tiennyt miten päin oikein olla. Mieleni teki huutaa, viskellä tavaroita, ihan mitä vaan! Olin jo terä kädessä vetämässä viiltoa käteeni ahdistuksen helpottamiseksi.. Onneksi sain hillittyä itseäni ja hakkasin vain jalkani mustelmille, en osannut muutakaan rauhoittuakseni.
Eipä kauheesti lohduta kun syön taas suklaakeksejä tuskaan ja vappuna nautin alkoholia liikaa. Kaloreita tulee ja tulee, ahdistus kasvaa ja silti vain jatkan.. Päätänkin nyt laittaa itseni vihdoin ja viimein kuriin, ei herkkuja tai rasvaista ruokaa vapun jälkeen. Menkööt vappu nyt samaan konkurssiin mitä tässä on viimeinen vuos eletty, sen jälkeen alkaa kuri.

Mun tekee mieli vain syödä. Tahdon tän ahdistavan pahan olon pois ja turvaudun syömiseen, mikä tosin lisää ahdistusta. Kävelen sohvalta keittiöön ja kännyn kannoillani, sanon itselleni "ei". Tää on oikeesti jo ihan järjetöntä, ei kukaan voi syödä koko aikaa.. Pelkään lihomista, oon aina pelännyt ja nyt vaa'an numeroiden nousemiseen ei näy loppua. Äidin piikittelevät kommentit pyöristyneestä ulkokuorestani eivät auta yhtään. Tuntuu vain ettei mulla muutakaan ole täällä omassa yksinäisyydessä. En oikeen pääse rakastamilleni pitkille lenkeillekään tällä hetkellä vaikka ilmakin on monena päivänä ollut kuin morsian! Niin turhauttavaa..
Miten olenkaan päästänyt itseni tähän jamaan??

Yksinäisyys

Viime päivät (tai viikot) ovat menneet tosi hitaasti ja oon ollut tosi yksinäinen. En tunne taaskaan mitään, olo on vain turta ja kaikki tuntuu niin turhalta, mä tunnun turhalta. En jaksa kiinnostua yhtään mistään, motivaatio on kaiken suhteen hukassa eikä mulla kyllä ole ees voimia tehdä mitään. Oon niin väsynyt et voisin vaan nukkua kellon ympäri. Aamulla herääminen on yhtä tuskaa nukuin sitten hyvin tai hyvin levottomasti. Ajatukset eivät kestä kasassa ja tuntuu ettei mua saa millään pysymään maanpäällä vaan vajoan jonnekin syvemmälle, muiden saavuttamattomiin..

Koulussa rakennan näyttelyn osaa yksin, muilla on kaveri auttamassa omilla saroillaan, heillä on joku jolle puhua, joku josta ottaa tukea ja turvaa ettei kaikki vastuu jää vain omille harteille. Tuntuu jotenkin siltä et mä jään joka asiassa yksin, ehkä mut on tarkoitettu yksin vasten tahtoani? Ainakin pikkuhiljaa musta alkaa tuntua siltä. Yksinäisyys painaa päälle liiankin paljon ja se ei ole millään tavoin hyväksi mulle. Olen aikanani tottunut sosiaaliseen elämään ja täällä käpylässä asuminen ei vain ole mun juttu. En voi tappaa aikaa ees kaupungilla shoppaillen tai kahvilassa istuen, koska ei täällä yksinkertaisesti vain ole mitään kivaa kahvilaa ja vaatekaupatkin ovat todella olemattomia.. En kylläkään ole lähtöisin mistään suuresta kaupungista jos sitä mietitään, mutta kyllä koti kaupungissani sattui ja tapahtui aivan eri tavalla kuin täällä. Siellä totuin näkemään ystäviäni päivittäin, lintsattiin koulusta kahville, koulun jälkeen heeboiltiin kaupungilla iltaan ja teimme mitä milloinkin.. Täällä kaikki vain on erilaista, vaikkakin olen asunut täällä kohta kaks vuotta sopeutumista ei ole tapahtunut. Terapeuttinikin sanoi minun olevan koditon tällä hetkellä..

Voihan Tohtori Tolonen...

Eilen mainoksen uhrina eksyin Tohtori Tolosen sivuille ja sitä kautta törmäsin sellaiseen valmisteeseen joka poistaa näläntunnetta. Kaiken hyvän lisäksi tuote on vieläpä houkuttelevan edullinen!! Olen tässä pohdiskellut uskaltaisinkohan kokeilla kyseistä tuotetta vaiko en. Sain jo ystävänikin innostumaan tuotteesta ja mietimme sen ostamista kahteen pekkaan, joten voisi ensiksi kokeilla pienemmällä määrällä miten se toimisi. Toisaalta ystäväni antoi jotain muita niksejä, nii ehkäpä kokeilen ensin niitä ennen tuota Tolosen ihmettä..
Sain viikonloppuna taas kauhen ahistuksen mun mahasta, se on ihan järkyttävä. Mua rupes ällöttää niin paljon ku näin kuvan itsestäni ja voi luoja sitä ahdistuksen tunnetta mikä minut valtasi! Harmillista vain että tää ahdistus sattui just silloin ku meillä oli tyttöjen kaa teemailta meneillään. Olin sit alkuillasta vähän vaisu, mielessä pyöri ajatus siitä et oon vaa yks ruma lössykkä muiden rinnalla. Eikä tilannetta helpottanut se et otin liian helposti kommetteja itteeni, vaikkei niitä tarkoitettukaan niin. Hölmönä sit rupesin mättää ahistukseen sipsiä, karkkia ja suklaata kun muut keskittyivät enempi tekemään teemaan kuuluvia asusteita. Aloitettuani syömisen en vain kyennyt enää lopettamaan, käsi kävi kupilla koko ajan vaikka olin jo ihan täynnä, jatkoin silti. Syöminenhän auttoikin siihen ahistukseen ihan helvetisti.. Se alkoi enempi painaa vasta seuraavana päivänä kun oli kauhea turvotus ja paha olo. Mikä oravanpyörä tästäkin tulee, se pitää katkaista.. Lopeta turhan syönti!

Tyhjyys..

Olo on ollut niin turta jo monta päivää, en tunne iloa, en surua, en ahistusta, en mitään!! Haluaisin tuntea ees jotain enkä vain koomailla tässä hölmössä olossa kuin kuollut.. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä että tuntisi edes jotain, nää seinät kaatuu päälle enkä jaksa tätä oloa..
Tänään pidetään maailmanparannus kännit rakkaan ystäväni E:n kanssa. Toisaalta odotan iltaa ja toisaalta taas en jaksaisi yhtään, ei ole sellaista fiilistä. Ehkäpä lasillisen jälkeen fiiliskin paranee ja saan puhuttua tästä olosta sekä tunteista jotka ovat sekaisin. Muistan edellisen maailmanparannus kännimme kuin eilisen, päädyimme sinä iltana baariin ja meinasipas sattua pieni hupsis. Saa nähdä mitä tämä ilta tuo tullessaan, baariin emme kyllä mene, rahatilanne on nimittäin todella olematon.

Postauksesta ei kyllä tule taas yhtään mitään kun lyö pelkkää tyhjää. Toisaalta mulla on sama tilanne tänne blogiin avautumisen kanssa ku terapiassa. Kauheesti ois asiaa mitä haluaisin kertoa ja sanoa, mutta mitään en saa ulos, menen aivan lukkoon. Terapiassa sulkeutuneisuus johtuu kokonaan huonosta terapeutista, se vain kertoo omia juttujaan eikä se kuuntele mua. Sille on niin helvetin vaikee kertoo yhtään mitään, eikä se siis tiedäkään tilanteestani mitään.. Onneksi kuitenkin pääsen eteenpäin ja saan uuden terapeutin.
Mulla on ikävä mun entistä psykologiani, hän oli niin hurmaavan ihana ja ymmärtäväinen. Meidän tapaamiset loppuivat mun muuttoni takia ja hän sanoi lohdutuksena mulle että saan helposti apua uudella paikkakunnalla, toisin kuitenkin kävi. Reilun vuoden sain odotella että pääsin nuorisopsykiatriselle. Sitä ennen kävin itkemässä terkkarille ja puhumassa koulun kuraattorille, jolle sanoinkin suorat sanat, koska mä vain inhosin sitä miten se laittoi kaiken leikiksi. Olin niin pohjalla tuolloin, saatoin hajota kesken koulupäivän ja olla sen vuoksi puol päivää vessassa kokoamassa itteeni, luokkalaiseni saivat ihmetellä mikä helvetti mua vaivas.. Asiaa ei helpottanut yhtään se ettei uudella paikkakunnalla ollut yhtään ystävää, olin niin yksin. Nyt mulla on muutama hyvä ystävä täällä, mutta yksinäisyys painaa siltikin päälle todella vahvasti. Ja vaikka olisimme tyttöjen kanssa koko päivä yhessä, mulla on silti yksinäinen olo. Johtuuko yksinäisyyden tunne sit siitä etten tunne kuuluvani tälle paikkakunnalle ja yksiöni tuntuu vain joltain hostellilta jossa olen vieraana, en tiedä.. En myöskään tunne oloani kotoisaksi kotipaikkakunnallanikaan, terapeuttiani lainaten olen koditon tällä hetkellä.

Pahoittelen huonoa kirjoitustaitoani, ehkä se matkan varrella paranee..

Fuck your fascist beauty standards!

Katottuani eilen netistä Tiina Jylhän Kauneusklinikan ekan jakson rupesin taas miettii kauneuskirurgiaa. Kohta huomasinkin etsiväni netistä eri klinikoiden hinnastoja ja toimenpiteitä. The Look lupaili ilmaista konsultaatiota ja mietin et eihän se tietysti mihinkään velvoita jos sellaiseen rohkaistuisi menemään..?
Mulla on tosi huono itsetunto, se on nyt vähälle aikaa mennyt vaan alaspäin ja en todellakaan pidä siitä mitä näen peilistä. Kunpa vain olisin samanlainen kuin vuosi sitten, miten mä päästinkään itteni tähän kuntoon? Asiaa ei yhtään helpota porukoiden lausahdukset; "tee vielä jotain kun voit" "vielä ehdit saada itsesi kesäkuntoon" "kyllä sä oot päästäny ittes rupsahtaa", ystäväni taas kumoavat vanhempieni kommetteja ja toivoovat etten laihduttaisi, mut mikä on totuus? Omakuva vääristyy koko ajan lisää ja mikään ei miellytä, vaatteet käyvät pieneksi ja paino nousee nousemistaan, se pelottaa mua. Mulla on lihomisfobia ja nyt se pelko vaa paisuu mun sisällä ku vaa'an numerot nousee. Onneks mulla ittelläni ei oo kämpillä vaakaa, tulisin hulluksi sen kanssa.Käyn kuitenkin usein porukoitteni luona ja siellä ensimmäisenä astun vaa'alle ja katson tuomion. Nyt en kyl kahteen viikkoon oo päässy käymään siellä, mut toisaalta en oo syönykään kovin hyvin kun tili näyttää nollaa ja kaapit alkaa tyhjetä..

Hmm... Itsekriittisyys on kyl aika huipussaan ku tätä blogia kirjoittelee, jospa mun ajatuksista silti jotain selkoa saisi!

Mikä päivä...

Voi helvetti, tuntuuko sinusta koskaan siltä et kun yks asia menee pieleen nii kaikki asiat menee? Mulla on just sellanen päivä...
Pudotinpa jokin aika sitten vahingossa täyden punkkupullon lattialle ja horjahdin vielä niin että astuin suoraan lasinsirujen päälle.. Kuinka ihanan haavan sainkaan päkiään ja kuinka hyvän itku-huuto kohtauksen sainkaan järjestettyä siitä hyvästä.. Kyllä naapurit taas ihmettelee tän huoneiston mielenterveyttä. 
Onneksi alkot olivat jo kiinni, jotten saanut lisää punkkua jota niin kovasti tekisi mieli, päädyin sit karpalolonkeroa ja siideriä hakemaan kaupasta. Nyt tässä sit juodaan vitutukseen ja pahaan oloon joka on ollut yllä jo pidemmän aikaa. Olisi niin paljon kerrottavaa, mutten osaa nyt tässä mielentilassa kirjoittaa mitään järkevää. Koko elämä tuntuu olevan sirpaleina kuten punkkunikin, kaikki kaatuu päälle ja ahistaa niin helvetisti. Olo on yhtä sekava kuin tämä päivitys ja käteen tulee taas uusia naarmuja eletystä elämästä.

Vihdoin ja viimein

Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani blogin kirjoittamisen, mut se on aina tyssännyt siihen omaan kriittisyyteen "en osaa kirjoittaa".. Nyt kuitenkin rohkenin aloittamaan, vaikkakin monen mutkan kautta.
Toivottavasti edes pari kiinnostuisi lukemaan ja kommentoimaan postauksiani :)